ALBERT CUMMINGS – Strong
(Ivy Music Company CDIMC0002)
Albert Cummings on pesunkestävä puuseppä alle 8 000 asukkaan pikkukaupungista Williamstownista, Massachusettsista. Hän saattaisi edelleen rakentaa taloja ja soitella iltojensa iloksi bluegrassia banjolla, ellei olisi sattunut vuonna 1987 Stevie Ray Vaughanin keikalle. Sen jälkeen kaikki oli toisin, eikä paluuta enää ollut. Sähkökitara syrjäytti banjon.
Cummings päätyi ammattimuusikoksi varsin myöhäisellä iällä. Hän julkaisi esikoisalbuminsa, omakustanteisen “The Long Wayn“ (1999) vasta 32-vuotiaana. Se kuitenkin riitti vakuuttamaan Double Troublen maineikkaan rytmiryhmän, basisti Tommy Shannonin ja rumpali Chris “Whipper” Laytonin niin, että kaksikko tuotti Cummingsin virallisen debyyttialbumin “From The Heart“ (2003). Shannonin ja Laytonin studiosessioihin osallistui myös kosketinsoittaja Reese Wynans.
Elämäkertatiedoissa elää väite, jonka mukaan tämä olisi ollut ensimmäinen kerta sitten Stevie Rayn kuoleman, kun koko Double Trouble -kolmikko levytti albumin yhdessä. Kuitenkin Layton ja Shannon julkaisivat jo 2001 Double Troublen nimellä pitkäsoiton “Been A Long Time“, jolla myös Wynans on tiiviisti mukana. Vielä seuraavalla levyllä, Jim Gainesin tuottamalla albumilla “True to Yourself“ (2004) Shannonia kuullaan basistina.
Stevie Rayn vaikutus Albert Cummingsin musiikkiin on ollut todella läpitunkevan voimakas. Näin etenkin uran alkuvuosina. Mutta vielä vuonna 2017 julkaistulla konserttiäänitteellä “Live At The ’62 Center“ SRV:n henki leijailee lavalla väkevänä.
Ei kuitenkaan kannata erehtyä pitämään Albert Cummingsia Stevie Rayn kloonina, sillä siitä ei ole kysymys. Kyseessä on todella taitava ja monipuolinen muusikko, josta on moneksi. Hän on tehnyt suuren esikuvansa innoittamana omaa musiikkiaan, ja olen varma, että Stevie Ray on pilvenreunalla nyökytellyt tyytyväisenä. Jo yksinomaan Doublen Troublen antama siunaus takaa sen, ettei mistään halpahintaisesta rip-offista ole kysymys.
Joka tapauksessa kuuluisan esikuvan varjo alkoi väistyä oikeastaan vasta vuonna 2020 julkaistulla albumilla “Believe“. Se äänitettiin Jim Gainesin johdolla kuuluisilla Fame-studioilla Alabamassa. Oli Isaac Hayes -lainaa ja oli puhaltimia, mutta hyvällä syyllä voi kysyä, oliko tämä sittenkään aidointa Cummingsia? Minusta ei, vaikkei hänen tavassaan hoitaa omat ja lainabiisit sinänsä valittamista ollutkaan.
Seuraavalla albumilla “Ten“ (2022) mentiin sitten jo vahvasti kantrin puolelle. Cummingsin monipuolista osaamista osoittaa, että täydestä meni jenkkien kantriin keskittyneillä radioasemillakin. Ei omia suosikkejani tämäkään.
Eikä hyvin ala uusi, Nashvillessä äänitetty “Strong“-albumikaan. Avausbiisi Emmylou on nimittäin melko mitäänsanomaton kantrirockhölkkä. Biisi on Cummingsin ja hätiin tulleen, monissa liemissä keitetyn tuottajan ja rumpalin Tom Hambridgen yhteistyön tulos.
Parempaa on onneksi luvassa. Vaikka albumi on epätasainen, tärkeää on, että Cummings tuntuu löytäneen uudelleen punaisen langan. Siihen saattaa olla osuutensa myös tuottaja Hambridgellä.
Levyn 12 biisistä kahdeksan on Cummingsin sävellyksiä. Niistä välittyy uudelleen löytynyt intohimo kitaran soittamiseen ja aiempaa enemmän oma ääni, myös sanan varsinaisessa merkityksessä. Cummings on nimittäin erittäin hyvä laulaja. Hänen äänialansa on sävykäs baritoni, joka pääsee oikeuksiinsa etenkin hitaammissa kappaleissa, kuten akustisen kitaran johdattelemassa Just About Enough’ssa ja herkässä päätösbiisissä My Sister’s Guitar.
Vieläkin parempi esimerkki on levyn herkullisimpien hetkien joukkoon nouseva, sävykkäästi kitaroitu Let It Burn. Biisiä koristelee uruillaan nautittavasti Kevin McKendree, Delbert McClintonin pitkäaikainen kosketinsoittaja.
McKendreen taitava pianotyöskentely ja vuoropuhelu Cummingsin perin nautittavan kitaroinnin kanssa nostavat levyn parhaaksi biisiksi lainan Going Down Slow, Jimmy Odenin jo 1940-luvulla säveltämän klassikkobluesin. Monet ovat sen levyttäneet ja vielä useammat esittäneet livenä, mutta aina se vain säväyttää, etenkin näin upeasti esitettynä.
Valitettavasti levyllä on myös todellinen huti, jota ilman kokonaisarvosana olisi parempi. Kyseessä on Beatlesin ”Valkoiselta tuplalta” 1960-luvun lopulta poimittu Why Don’t We Do It In The Road. Äärimmäisen simppeli renkutus ei ollut edes alkuperäisenä nimettömäksi jääneen albumin helmiä, eikä se muuksi muutu Cummingsin käsittelyssäkään.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 2/2024)
